JUICE LESKINEN: Vaiti, aivan hiljaa

Juice Leskisen edellisestä albumista L ei ole pitkä aika, mutta hänen imagostaan laulujen kirjoittamisella ja etenkin niiden esittämisellä on jo kauan ollut vähenevä osuus. Keikkailemattomuus on edesauttanut sitä, että Juice on voinut ottaa välimatkaa rockiin ja se on myös miehen viimeisimmillä levyillä kuulunut. Vaiti, aivan hiljaa -albumilla rockista vieraantuminen vain korostuu. Rillumarei- ja ylipäätään Helismaa-osasto Juicelta kyllä hoituvat, mutta rockista hänen otteensa tuntuu auttamattomasti kirvonneen.

Vaiti, aivan hiljaa on etenkin alkupuoleltaan parasta Juicea miesmuistiin. Marika on paljolti pirteän pianokuvionsa ansiosta napakka laulu ikämiehen ihastumisesta ja kosteasta unelmoinnista. Traditionaaliseen kansansävelmään kirjoitettu, kanteleella ja viululla autentisoitu Voi, jospa jostain on kahlitun miehen surumielinen haave sen ainoan ja oikean naisen löytymisestä Juicen kuulostaessa lähestulkoon Martti Pokelalta tai Reetta Jakkulan isoisältä. Dylaninen ja sitä kautta myös leskinen Nainen saa tulkikseen poikkeuksellisesti Harri Marstion. Aihe on sama vanha – höperösti romanttinen aikuinen mies laulaa julkisesti tahtovansa rakastaa. Hei, leikitäänkö? tulvii tahoillaan naimisissa olevien ihmisten lemmenleikittelyä kevytjalkaisen stilikan siivittäessä Gordon Lightfootin Early Morning Rainin mieleen tuovaa kantripitoista liitoa. Kelpo biisien putken päättävä Näin ne soittavat pelimannit vakuuttaa rillumarein raikavan ainakin niin kauan kuin viinaa riittää. Albumin harmillisimpia puolia ovat muutamien biisien osin vanhojen sävelkulkujen kierrätyksestäkin johtuva tylsyys. Kun tähän ynnätään jokuset tekstilliset ärsyttävyydet ja muutamin paikoin ylettömästi punnertamaan joutuvat lauluosuudet, niin levyn kokonaisarvosana jää sittenkin suhteellisen vaatimattomaksi.

Peräkammarin poika on tylsänä rockina umpituttua perus-Juicea ja Ottaa päähän siteeraa avoimesti Bluesia Pieksämäen asemalla. Alun kevyesti kitaroidulle taustalle pamahtaa kahden ja puolen minuutin kohdalla täysimittainen big band aitoine ogelijazzeineen ja kohtuullisen väkevine blueskitarointeineen. Puhuen esitetty Kymmenen minuutin rakkaustarina on varsin graafinen nykypäivän perhehelvetin ja narkkarielämän kuvaus, mutta se mikä onnistui Pelle Miljoonalta biisillä Väkivalta ja päihdeongelma ei onnistu Juice Leskiseltä. Tule vastaan tärveltyy Juicen laululliseen pinnistämiseen ja sanakolmikon "vittumaisen kaunis nainen" epävitsikkyyteen. Pitkän masentavan jakson jälkeen rennosti poprockiskelmäinen Nähdään taas kaivotiellä ja kevyesti jazzahtava Vaiti, aivan hiljaa kääntävät albumin lyhyeksi jäävään uuteen nousuun.

Asiasta voisi tietysti olla vaiti ja aivan hiljaa, mutta Juice Leskisen uusimpien laulujen kohtuuton epätasaisuus ottaa päähän. Ja vaikka albumilla lauletaankin runsain mitoin rakkaudesta, niin Juicen tavassa tehdä se on jotain äärimmäisen surullista.