Blackjazz-genren ylhäisen omakätisesti keksinyt ja viime levyllään täydeksi timantiksi kristallisoitunut norjalainen Shining on aina kulkenut omia polkujaan. Bändin parikymmenvuotinen matka avantgarde-jazzhörhöilystä hillittömän tarttuvaan black’n’rolliin on sisältänyt yhtä paljon äärimetallin aineksia kuin Elvistä tai Ornette Colemania.
Nyt bändi on jättänyt taakseen kaiken yllämainitun. Multilahjakkaan laulaja-saksofonisti-über-muusikko Jørgen Munkebyn johtama poppoo sukeltaa tuoreella levyllään ysärihenkisten pop-koukkujen maailmaan. Jopa Munkebyn tavaramerkki eli saksofoni on pudotettu pois.
Kukin joutuu sydämessään miettimään, onko suunta oikea. Sinänsä tämän ei pitäisi yllättää ketään, sillä Shining ei ole koskaan suostunut istumaan mihinkään muottiin, ei edes omaansa.
Ja kun tämä bändi laittaa pop-vaihteen päälle, se ei todellakaan pidättele kaasua. Biisit ovat syntisen tanssittavia. Kuitenkin jotain tuntuu nyt puuttuvan. Uusissa silkinsiloisissa soundeissa ja helpoissa biisirakenteissa ei sinänsä ole mitään vikaa… mutta tietty rapa ja rähinä ja rockasenne on kadonnut, ja sitä minä vain kaipaan.
