Pianon äärellä huojuu kumara hahmo. Hän etsii ääniä keskittyneesti, aivan kuin jokainen sävel herättäisi hänet uuteen todellisuuteen. Nuottitasolla pyörivä elokuva on huoneen ainoa valo; pohjasävyltään tasainen, pintatasolla kiihkeä. Hahmo tuijottaa välkehdintää hypnotisoituneena. Hänen soittonsa on valon tanssia.
Thom Yorken uutukainen on sommiteltu Luca Guadagninon Suspiria-elokuvan taustalle. Vangelisin ja kraut-pioneerien draamantajuun pohjautuva ilmaisu rakentuu kuitenkin niin luonnosmaisesti, että levy välittää voimakkaimmin syntyhetkensä. Olipa höysteenä jousiorkestraatioita, kuoroja tai elektronista efektiikkaa, musiikissa soi ennen kaikkea Yorken intuitiivinen suhde Guadagninon estetiikkaan.
Suspiria etenee valtaosin raukeana instrumentaalimontaasina, mutta mukana on myös pitkiä tunnelmatutkielmia. Varsinaisia kiintopisteitä ovat levyn lauletut kappaleet, joista hauras Unmade ja Yorken Noah-pojan tahdittama Has Ended palautuvat herkullisen lähelle Radioheadin loistokasta A Moon Shaped Poolia (2016).
Terävistä kohokohdista huolimatta 80 minuutin kesto nujertaa levyn jännitteen. Vaikka musiikin hetkellisyys kompensoi juonen puutetta, on Suspirialla auttamatta liikaa geneeristä score-säveltämistä ja liian vähän halua julistautua itsenäiseksi taideteokseksi.
