Marillion on jo pitkään saanut faninsa (tai friikit, kuten heitä osuvammin kutsutaan) osallistumaan levyjensä kustantamiseen. Tällä tavoin Marillion on avannut tietä uudenlaiselle julkaisemiskulttuurille, joka ei ole lainkaan sidoksissa levy-yhtiöiden harjoittamaan mielivaltaan. Ja kaikki tämä tapahtui ennen mp3-valtakautta, liki kymmenen vuotta aiemmin kuin Radioheadin tai Nine Inch Nailsin vastaavat tempaukset.
Musiikkinsa puolesta Marillionia ei ole enää vähään aikaan voinut pitää yhtä innovatiivisena. Happiness Is The Road -levy tarjoilee yhtyettä isolla kädellä, mutta tällä kertaa määrä ei korvaa laatua. Jos miettii Marillionin sukupolven hengenheimolaisia, niin esimerkiksi vertailu Rushiin tai Peter Gabrieliin vetää Marillionin auttamatta maanrakoon. Uusi albumikin on jähmeä ja verkkaisesti etenevä järkäle, vailla todellista fokusta ja poltetta.
Nykypäivän Marillion on ilmiönä selvästi musiikillista vastinettaan kiinnostavampi. Happiness Is The Road antanee sielunsa yhtyeelle myyneille tarvittavan annoksen, mutta noviiseille se ei tarjoa juuri mitään.
