MEW: No More Stories Are Told Today I’m Sorry They Washed Away – No More Stories The World Is Grey I’m Tired Let’s Wash Away

Arvio julkaistu Soundissa 08/2009.
Kirjoittanut: MIKKO MERILÄINEN.

Mew ei tee itsestään pitämistä kovin helpoksi. Jo tanskalaisyhtyeen viidennen albumin 95-kirjaiminen nimi saa tekotaiteellisuusmittarit punaiselle. Albumin ensimmäinen singlelohkaisu oli Introducing Palace Players, jonka rytmiikka on varmasti tarkoitettu huomiotaherättävän kulmikkaaksi, mutta se onnistuu olemaan lähinnä tahmea ja nilkuttava.

Arvio

MEW
No More Stories Are Told Today I’m Sorry They Washed Away – No More Stories The World Is Grey I’m Tired Let’s Wash Away
Sony BMG

Mew ei tee itsestään pitämistä kovin helpoksi. Jo tanskalaisyhtyeen viidennen albumin 95-kirjaiminen nimi saa tekotaiteellisuusmittarit punaiselle. Albumin ensimmäinen singlelohkaisu oli Introducing Palace Players, jonka rytmiikka on varmasti tarkoitettu huomiotaherättävän kulmikkaaksi, mutta se onnistuu olemaan lähinnä tahmea ja nilkuttava. Harmi, että turhalla rytmikikkailulla on onnistuttu viemään teho hienolta laulumelodialta.

Samanlaista potentiaalin hukkaamista yliyrittämisellä esiintyy läpi levyn. Lupaavasti alkanut tunnelman kehittely katkaistaan ylipitkän albumin aikana monta kertaa poukkoilemalla milloin mihinkin suuntaan. Tuntuu kuin Mew ei oikein luottaisi siihen, että saa musiikkinsa kantamaan vähemmin kommervenkein.

No More Stories… lähtee kunnolla käyntiin oikeastaan vasta kuudennella raidalla Silas The Magic Car. Sen jälkeen albumi onnistuu muutaman biisin aikana rakentamaan erittäin vahvan tunnelman, vaipuakseen jälleen loppulevyn ajaksi epämääräiseen hapuiluun.

Parhaiden laulujen aikana tulevat täysin selviksi Mew’n vahvuudet. Esimerkiksi kuulas, yli seitsemänminuuttinen Cartoons And Macramé Wounds luo tiheän, hienosti kantavan tunnelman, jonka haikeuteen puhkaisee reiän Jonas Bjerren vaikuttava, toiveikkaan kuulas laulu. Lähes yhtä hyvin onnistuu myös loppupuolelle levyä piiloutunut Hawaii. Hienoa albumissa ovat myös sen lukuisat kuulokekuuntelussa ihastuttavat yksityiskohdat ja kiehtovan sumeaksi jätetty soundi, jotka herättelevät hetkittäin mutta eivät pelasta kokonaisuutta.

Alkaa näyttää siltä, ettei Mew ehkä tule koskaan lunastamaan läpimurtolevy Frengersillä (2003) vahvana leijuneita lupauksiaan. Frengersin parhaat hetket tuntuivat aikanaan raikkailta ja Mew’n taiturimainen biisien kehittely ja toisaalta hieman naivistinen soundi ihastuttivat. Synkkä kakkoslevy And The Glass Handed Kites (2005) oireili jo suuruudenhulluudesta, mutta pysyi vielä kutakuinkin läjässä. Toisin kuin tämä selkeästi hyväntuulisempi möhkäle, joka tusinan kuuntelukerran jälkeenkin tuntuu vielä vieraalta.

Vaikka kunnianhimosta ja erikoisempien ratkaisujen etsimisestä tekisi mieli antaa lisäpisteitä, niin Mew’n kohdalla tuntuu harmillisesti siltä, että vaikeastilähestyttävyydestä on tehty itseisarvo. Ja siitä jos mistä sietää sakottaa.

Lisää luettavaa