NINE INCH NAILS: The Fragile

Ei kai sillä Reznorillakaan helppoa ole, mutta The Fragile on silti vähän turhan tuhti paketti. Kun tummia, kylmänkoleita, vääntyneitä ja säröisiä biisejä on vyörynyt kaiuttimista lähes tauotta 100 minuutin ajan, alkaa koppa hakea kevennystä visuaalisista mielikuvaleikeistä. Ensin tulee mieleen puheohjelmassa esiintynyt huumepoliisi, joka porttiteorian kertaamisen päälle veti hihasta kekseliään jakonsa "koviin" ja "helvetin koviin" aineisiin. Häntä seuraa Fast Show'sta tuttu Trotskyn näköinen kuvamaalari, jonka työt menevät aina mustiksi.
Ja tässä onkin Nine Inch Nailsin ikuinen ongelma. Sen uusi levy on taas kuin riippumaton taide-elokuva, jota kaikki seuraavat vaivautuneen tiedostavina ja vakavan hämillään siihen asti, kunnes joku alkaa nauraa. Tottakai Trent Reznoria pitää osata arvostaa jo siksi, että hän onnistuu myymään depressiivisiä äänipainajaisiaan valtaville massoille, mutta kovin vaikeata silti on yrittää omalle kohdalleen projisoida niitä tilanteita, joihin juuri The Fragile olisi se ohittamaton taustamusaraita. Miehen ikuinen "mä en ole okei, sä et ole okei" -vakuuttelu ei yksinkertaisesti toimi.
Yleiseltä soundiltaan tuore tupla on odotusten mukaisesti harkitun tyylikäs ja maukkailla muusikkovierailla (Mike Garson, Adrian Belew) koristeltu. Reznorin pahimmat I wanna fuck you like an animal -lapsellisuudet ja kahden markan god is dead -nietzscheilyt ovat nekin onneksi menneisyyttä. Äärimmäisiä ärsykkeitä etsiviä aikojamme The Fragile tietysti kuvaa jo olemassaolollaan, sen välittämät emootiot kun vertautuvat säveltaiteen historiassa lähinnä erilaisiin elegioihin. Aikalaiset tuskin kuuntelivat Purcellin, Chopinin, Griegin tai edes Brittenin maahanpanomarsseja omaksi ilokseen kotonaan – vieraantuneella 1990-luvulla vastaava toimitus käy suuremmitta suruitta.