TUURE KILPELÄINEN: Kysymyksiä sudelle

TUURE KILPELÄINEN
Kysymyksiä sudelle
Grandpop

Kilpeläisen toimialue on paljon tavallisen laulaja-lauluntekijän tonttia laajempi. Erityistä huomiota herättävät levyn suorasukaiset pop-biisit, jotka ovat tarttuvuudessaan kertakaikkisen viehkoja eivätkä tunnu kuuntelusta pilaantuvan, vaikka hienoista kliseisyyttä muutamilla raidoilla havaitseekin.

Toki Kilpeläiseltä sujuu myös perinteisen mallin mies ja kitara -tyyli, mitä puhtaimmillaan edustaa mietiskelevä Särkijä. Nimiraidan ekologinen kannanotto on puettu toimivasti reggae-asuun ja myös Eleetöntä kieltä -biisiin rakennettu vuoden 1965 mallin Dylan-soundi on kuin kotonaan levyllä, jolla kirjavuus on voima eikä heikkous, kuten usein käy, kun liikutaan päämäärättä tunnelmasta toiseen.

Hienon levyn kirkkaimmaksi helmeksi nousee täysin omanlaisensa Talvi, koskettava pianoballadi, jota hillityt puhaltimet myötäilevät alussa kuin varkain, loppua kohti rooliaan kasvattaen. Sanoituksen uskoisi riipaisevan jokaista, jonka mielestä Suomessa asuminen alkuvuodesta ei ole lottovoitto, joten tässä olisi oiva talvihitti tyrkyllä katajaiselle kansalle.

Paljosta levyn onnistuneessa lopputuloksessa saa myös kiittää oivia soittajia, mutta erityisesti tuottaja-kitaristi Jussi Jaakonahoa, joka on loihtinut levylle sen elävältä kuulostavan soundimaailman. Kokonaisuus on myös rakennettu hienosti, ei ole kovinkaan tavanomaista, että levy loppuu kolmeen mahtibiisiin, mutta jättää kuulijan haluamaan lisää.

Jokohan kolmas kerta sanoisi toden ja Kysymyksiä sudelle olisi Kilpeläisen Born To Run? Aineksia siihen ainakin on.