Rammsteinista kasvoi lopulta niin iso yhtye, että nuiva palaute on lisääntynyt pelkän olemassaolon myötä. Vahva vaikutus on toki silläkin, että viimeisin relevantti albumi Reise, Reise ilmestyi vuonna 2004. Yhtye on jättänyt jälkeensä virtaviivaisen mautonta tyylitajua jo 21 vuoden ajan. Se on pontimena tälle komealle vinyylilaatikolle.
Kitaristi Richard Z. Kruspen Emigrate ja solisti Till Lindemannin nimikkoyhtye Lindemann ovat karusti todistaneet, että Rammstein on kaikessa sotilaallisuudessaan juuri yksikkö, jossa kaikkein panosta kaivataan. Myös vastahakoisuus muutoksia kohtaan on ollut ilmeinen. Enemmän on keskitytty etsimään kohuja ja hyvän maun perälautaa. Hyvässä muistissa on Pussy-hitti ja sen K18-video. Olkoonkin, että Rammsteinin preussilainen jämäkkyys on yhä persoonallista, on porukka maalannut itsensä nurkkaan eikä kuivaa aluetta ole juurikaan jäljellä. Siitä kielii bändin viime vuosien keskittyminen dvd- ja kokoelmalevyihin.
Mutta on Rammsteinissa jäljellä yhä musiikillinenkin sisältö eikä sen vuoksi bändiä kannata ylenkatsoa vieläkään. Herzeleid (1995) ja Sehnsucht (1997) esittelivät raakilemaisen, mutta jännittävän yhtyeen. Niiden kylvämä sato lunastettiin Mutterilla (2001), joka on yhä Rammsteinin paras albumi ja aikansa hienoimpia itse luodun tyylilajin kiteytyksiä – lähestyi asiaa sitten vaihtoehtorockin tai metallin näkövinkkelistä. Se että bändin täyteen pumpattu muovipenis alkoi lerpahtaa Reise, Reisen jälkeen, oli väistämätöntä.
Aika ristiriitainen on suhtautuminen tähän boksiinkin. Kaikki studioalbumit niputtava retrospektiivinen jööti on näyttävä ja yksinkertaisen tyylikäs. Neljä yhtyeen levyistä julkaistaan nyt ensi kertaa vinyylinä. Mutta kuinka välttämätön tämä levyhyllyn notkolleen saava loota sitten on?
Huomio kiinnittyy eritoten siis tässä ensi kertaa julkaistavaan Raritäten-tuplaan. Sen anti on julkaisun kehnointa. Kokonaan julkaisemattomia esityksiä on vain yksi, sykähdyttäviä vaihtoehtoisia versioita vain uuden puolen Mein Herz Brenntistä esittelevä pianosovitus.
