Haastattelu: Kaksi Sielun Veljeä jälleen liikekannalla – Jouko Hohko ja Jukka Orma muodostavat Taivaallisen Sotajoukon

Mitä kaikkea Sielun Veljien basisti Jouko Hohko on puuhannut Siekkareiden jälkeen? Varsin monenlaista, mutta suuri yleisö ei välttämättä tunne miehen kaikkia projekteja. Antti Luukkasen toimittamassa haastattelussa käydään läpi Hohkon myöhempiä vaiheita sekä miehen tuoretta kokoonpanoa, jossa mukana operoi myös vanha asetoveri Jukka Orma.

Sielun Veljien tarinan tietävät kaikki suomalaisen rockin täyden oppimäärän suorittaneet. Ismo Alangon ja Jukka Orman myöhemmät vaiheet ovat siinä tapauksessa tuttuja nekin ja Affe Forsman on hänkin ollut aktiivinen omalla sarallaan. Mutta mihin katosi Siekkareiden basisti Jouko Hohko? Mies, joka oli yhtä olennainen palanen legendabändin kemiaa.

– Kun perustin perhettä, niin sen elättäminen musiikilla oli aika hankalaa. Eikä ollut sellaisia kuvioita, jotka olisi innostaneet. Siekkareiden jälkeen oli hankalaa löytää sellaisia juttuja, jotka olisivat tuntuneet sen arvoisilta, Hohko hymähtää.

Aivan seinään soittohommat eivät loppuneet. Mies muistelee erityisen hyvillään Bambi-kokoonpanoa, joka toimi Kaapelitehtaan Siniset illat -tapahtumien housebändinä 1990-luvun alkupuolella.

– Bändissä oli Affe, Jukka, Sumenin Jimi, minä ja Donnerin Otto. Esityksiä oli joka viikko, oliko peräti yhdeksän kuukauden ajan. Siellä oli erilaista ohjelmaa, esimerkiksi kun jengi tuli sisään, niin soitettiin nelistään tavarakärryssä ambientia marsilaispuvut päällä.

Helsingin kaupungin kustantama juttu kuulostaa ennakkoluulottomuudessaan nykyvinkkelistä suorastaan huimalta. Soittajat saivat kuukausipalkkaa ja ohjelmassa oli kaikenlaista taiteen ja kulttuurin saralta.

­– Seremoniamestarina oli Tommy Tabermann, ja kuviossa oli mukana paljon muutakin väkeä. Koko ilta piti täyttää ohjelmalla. Meillä oli vierailijoita, kuten Jim Pembroke, Pelle Miljoona, Nurmion Hande, Alangon Ismo… Oli tanssia, teatteria, ihan mitä vaan ja me soitettiin oma osuus aina sillä Bambi-yhtyeellä. Tabermannilla oli aina joku vieras, jota hän haastatteli.

Hohko muistuttaa, että hän soitti myös jakson Leningrad Cowboysissa. Orman kanssa hän oli mukana Edward Vesalan Sound & Furyn kiertueella.

Sen sijaan Petri Peevon kanssa Duo Harjaterästä perustettaessa musiikkibisnes oli muuttunut jo niin paljon, että yhtyeestä perillä oli vain uskollisimmin Helsingin rockklubeja koluava väestönosa. Niinpä Tuomari Nurmion Hohkolle aikoinaan levytettäväksi tarjoama Rannanjärvi elää! tuntui menevän hukkaan. Biisiä ei saatu toimimaan, ja tekijä itse taltioi biisin.

Hohko itse aktivoitui Maanvaivassa, jossa hän toimi soittohommat taakseen jättäneenä pelkästään laulajana. Tulkinta on ollut vavahduttavaa, mutta ei vielä mitään siihen verrattuna mitä oli tulossa.

Kuluvan vuoden keväällä nimittäin Rannanjärvi elää! julkaistiin komeana kymppituumaisena vinyylinä b-puolellaan uusiksi tehty Maanvaiva-laulu Tuli on sun Herras. Harvoin on kahden kappaleen mittainen julkaisu ollut painoarvoltaan yhtä järeää kamaa.

Rannanjärvi elää! on toki Nurmionkin veivaamana aika heviä suomalaista kansanperinnettä, mutta Hohkon tulkitsemana ja Jukka Orman kasaaman Taivaalliset Sotajoukot -yhtyeen (kitaristi Orman lisäksi Anssi Nykänen rummuissa ja Jukka Jylli bassossa) käsissä tarinan lataus on niin maaninen ja suorastaan pelottava, että vetelät ovat loiskahtaa housuun.

– Se oli se juttu, miksi mä halusinkin tehdä sen. Handen tapa tehdä oli kokonaan toisenlainen. Olen aina kokenut laulamisen tulkitsemisena. Sen takia mun kannatti Rannanjärvi tehdä, että tämä toi biisiin uuden ulottuvuuden.

– Tämä oli valtavan hieno kokemus. Kaikilla oli hyvä draivi ja se kuuluu soitossa. Siinä on ilmaisun voimaa joka osastolla. Olin suorastaan liikuttunut, kun kuuntelin sitä. Tässä kyllä tähdet sattui pyörähtämään kohdalleen.

Tuore julkaisu ei kuitenkaan tarkoita automaattisesti, että Hohkolta olisi tulossa täyspitkä sooloalbumi. Ensin mies sanoo, ettei ole oikeastaan edes ajatellut asiaa, koska ei itse ole varsinainen biisinkirjoittaja. Hetken aikaa asiasta juteltuamme käy ilmi, että verkot ovat kuitenkin biisien suhteen vesillä ja yhtä kappaletta on Orman kanssa jo vähän hahmoteltukin. Realismi ja korkealle asetettu rima pitävät kuitenkin huolen, ettei sooloa kannata ihan pian odotella ilmestyväksi. Jos siis lainkaan.

– Näiden kahden biisin tekemisen koin velvollisuudekseni. Totta kai nyt tuntuu siltä, että olisi kiva tehdä lisää, mutta toistaiseksi sellaista kamaa ei ole. Jos nyt kävisi niin, että olisi hyvä pöhinä, niin mikä ettei tehtäisi lisääkin, mutta pitkäsoittoon on aika pitkä matka. Mitään tyhjänpäiväistä ei ole mielenkiintoa tehdä.

Koetko että sinulla olisi jonkinlainen artisti-identiteetti? Millaista musaa haluaisit esittää?

– Kyllä se menisi sinnepäin, mitä tuossa singlelläkin on. Mun musiikilliset juuret on rock’n’rollissa ja bluesissa. Toisaalta niin voi sanoa melkein kaikesta mitä on rockin alla. En mä sitä niin tarkasti halua bluesiin leimata, viittaa Hohko Orman kirjoittamaan lennokkaaseen mediasaatteeseen.

Jouko Hohkon aktivoitumista voi tarkastella monella tasolla. Harvalla rockin parissa pitkän elämäntyön tehneellä on vuosikymmenten perspektiiviä suhteessa musiikin ja muun työnteon välillä. Kun otan puheeksi, siirtyikö hän Sielun Veljien jälkeen ”oikeisiin töihin”, hän kertoo tehneensä esimerkiksi rakennushommia Siekkareiden villeimpinä vuosinakin. Kun toiminta on periodiluontoista, aikaa soittajalle jäi joka tapauksessa.

Tällä hetkellä mies työskentelee Vallilan konepajan kiinteistöpäällikkönä.

Sielun Veljet on luonnollisesti jättänyt Hohkoon suuren jäljen.

– Tottakai se on ollut iso juttu. Tehtiin sitä kuitenkin yli kymmenen vuotta. Se oli äärimmäisen mielenkiintoista ja antoisaa.

Erityisen hyvillään hän on bändin vuonna 2011 tehdystä paluusta, jota valmisteltiin niin huolella, että kun rupeama oli lopussa, tuntui tuhlaukselta taas lopettaa.

– Lopputulos oli valtavan hyvä. En ole koskaan soittanut niin hyvin.

Sielun Veljet oli sikälikin Hohkolle jännittävä pesti hypätä mukaan, sillä mukaan liittyessään hän ei ollut kitaristina koskaan soittanut bassoa.

– Kyllä mä olen ollut hämmästyttävän rohkea ihminen silloin, kun lähdin sellaisten mestareiden kelkkaan.

Hohko on hyvin perillä siitä, että esittämänsä musiikki ei ole tämän hetken valtavirtaa. Hän sanookin asettaneensa tavoitteeksi kymmenen radiosoittokertaa. Keskustelu kääntyy siihen, mikä kaikki on muuttunut maan musiikkikentässä hänen edellisen aktiivikautensa jälkeen. Radiotoimittajista on tullut juontajia, musiikista metrimakkaran kaltaista kulutustavaraa ja valtaosa keikkapaikoista maakunnissa kasvaa horsmaa. Artisti kuitenkin muistuttaa, että marginaalissa tehdään edelleen musaa suurella sydämellä.

– Mutta siihen ei ole enää paluuta, että ajat bussilla Haapavedelle keskelle metsää, lyöt kamat pystyyn ja huomaat H-hetken koittaessa, että tupa on täynnä.

– Mitä voisi tän koronan myötä toivoa on se, että ihmiset jotenkin kiinnostuisi kokemaan. Että sekä artistit että yleisö heittäytyisivät siihen kokemukseen. Nykyään on kummallisia perusteita miksi mennään katsomaan bändiä.

Niinpä, pitää metsästää elämyksiä – mitä suurempia sen parempia. Loppujen lopuksi on aivan sama missä someen postatut selfiet ja kaverikuvat on otettu. Tärkeintä on osoittaa olevansa siellä missä muutkin. Musiikista lähtevästä maagisuudesta ja siitä ympäristön, artistin ja kuulijan määrittelemättömästä yhteispelistä kiinnostuneita on huomattavasti vähemmän.

– Sielun Veljien tavoitteena oli nimenomaan vuorovaikutus ja sen hallinnoiminen keikkatilanteessa. Että se virtaus alkaisi. Pystyisi vaikuttamaan yleisöön ja yleisö pystyisi antamaan jotain myös esiintyjille. Se on parasta mitä siinä touhussa voi kokea. Kun se virtaus kulkee, niin silloin viedään eikä vikistä.

Se vaatii vain molemmilta läsnäolon.

– Se on se haaste. On klisee sanoa nykypäivän musaa laskelmoiduksi, mutta se on mitätöntä. Se ei haasta esiintyjää. Pitäisi olla uskallusta eikä sitä varmistelun makua.

Pahinta taitaa olla, että on suuri määrä ihmisiä, jotka eivät enää edes tiedä mitä keikoilta hakea.

– Koska sitä mallia ei enää ole. Musiikin pitää haastaa myös tekijänsä. Enkä tarkoita sillä poikkitaiteellisuutta. Se voi nojata hyvinkin traditioon, koska musiikki nojaa aina traditioon. Se on vääjäämättömyys. Se tuoreus tulee sieltä taiteesta. Se voi silti olla hauskanpitoa. Siinä bailaamisessakin voi olla syvällisempi vapautumisen aspekti.

Teksti: Antti Luukkanen
Haastattelu on julkaistu Soundissa 5/21.