FLEETWOOD MAC: Say You Will

Joskus muinoin Peter Greenin jälkeinen Fleetwood Mac edusti kaikkea sitä suuruudenhulluutta ja moraalista rappiota, jota vastaan piti taistella kapinan sekä aidon rockin ja rollin nimissä. Jotkut jaksavat taistella vieläkin. Hyvä niin, mutta ei sekään ole hassumpi juttu, että kvartetiksi tiivistynyt Mac on jaksanut kuudentoista vuoden tauon jälkeen työstää albumillisen uutta poppia. Christine McVie on vetäytynyt kartanoonsa eläkepäiville ja ehtii vierailla vain yhdellä kappaleella, mutta muu Rumoursin ja Tuskin aikojen henkilökunta paiskii töitä täydellä tarmolla. Entistäkin harmaammat partaherrat Mick Fleetwood (rummut) ja John McVie (basso) rytmittelevät totutun hienostuneesti, mutta eivät silti aivan ilman hampaita. Parrasvaloissa poseeraavat entiset rakastavaiset ja vihamiehet Lindsey Buckingham (laulu, kitarat) sekä Stevie Nicks (laulu, koskettimet). Lieneekö sovun säilyminen varmistettu sillä, että kumpikin on tuonut työmaalle täsmälleen yhdeksän laulua?

Alun perin tekeillä piti olla Lindsey Buckinghamin "kauan odotettu" soololevy, mutta lopulta myös Nicks antoi puhua itsensä ympäri. Luojan kiitos, sillä ilman hänen hunajaista ääntään ja mainioita melodioitaan Say You Will ei tuntuisi missään. Stevie Nicks on kuin Marianne Faithfull ilman rasittavaa oman kohtalokkuuden alleviivausta. Nimikappale ja Silver Girl edustavat amerikkalaisen popin dramaattisinta aatelia. Illume lohduttanee niitä, jotka ovat vuosikausia vartoneet Kate Bushin seuraavaa albumia. Destiny Rulesin intron aikana käy selväksi, ettei tämä lumoojatar tarvitse tuekseen orkesteria tai muhkeaa tuotantoa. Pelkkä akustinen kitara riittää.

Studiovisiiri Buckingham vastaa yhtyeen kepeän sliipatusta mutta dynaamisesta soundista. Olisipa miekkonen vain malttanut suhtautua sävellyksiinsä kriittisemmin. Kaikkiaan kaksitoista laulua olisi riittänyt, neljä Buckinghamilta, Nicksiltä kahdeksan. Lopuksi täytyy kuitenkin tunnustaa, että levyn iskevin raita menee Buckinghamin piikkiin. Miranda sekoittaa perinteiseen Mac-soundiin ovelasti itämaisuutta ja jopa ripauksen bluesia. Lopputulos on sopivasti himpun verran vaille täydellinen.