Leonard Cohenin konsertti oli viime vuoden musiikillisia huippuhetkiä. Live In London tarjoaa saman kattauksen kuin minkä loppuunmyydyn Hartwall-areenan yleisö sai kokea viime lokakuussa. Kaikki on siis kovin tuttua, muusikot, laulut, viimeistä yksityiskohtaa myöten harkittu dramaturgia ja tietysti kaiken keskellä Leonard Cohen itse, yhtä aikaa karismaattisena ja hauraana.
Aluksi tämän kuunteleminen tuntuikin siltä kuin olisi vanhaa valokuva-albumia selaillut: mikään ei ole vähimmässäkään määrin uutta tai yllättävää, vuodet ovat vieneet kuvista värit niin, että tokihan sitä yhä muistaa, että tuokin oli verrattoman kaunis ja aurinkoinen kesäpäivä. Vaan eipä se väriloisto enää albumin lehdiltä välity.
Heräsin vakavasti miettimään, että tarvitaanko tällaisia albumeja mihinkään muuhun kuin jonkinlaiseksi matkamuistoksi niille ihmismassoille, jotka yhä lämmöllä Cohenin keikkaa muistelevat, sillä mitäpä muuta tämä olisi kuin virttynyt valokopio siitä oikeasta koko sielua ravistelleesta tapahtumasta.
Kolmannella kuuntelukerralla mieleni muuttui.
Kuulin yhtäkkiä Live In Londonin omana, konsertista irrallisena – siis itsenäisenä taideteoksena. Levy luotaa yllättävän syvälle niin ihmismieleen kuin Leonard Cohenin laajaan tuotantoonkin. Musiikki soi ainutlaatuisella tavalla hartaana ja kiirehtimättömänä. Rukous ja rakkaus, sydän ja synti, usko ja uskottomuus, ero ja erotiikka – ne kaikki kietoutuvat toisiinsa siksi selittämättömäksi, monitasoiseksi kokemukseksi, mitä me kutsumme ihmisenä olemiseksi.
Ja laulujen väliin lausutut virkkeet kertovat omaa kieltään siitä, että tällä muinoin maailman melankolisimmaksi musiikintekijäksi mainitulla miehellä on melkoinen huumorintaju.
