Behemothin yhdestoista studiolevy on sen tähän mennessä kevyin ja orkestraalisin. Ihan Dimmu Borgirin Eoniania vastaavasti Harry Potter -linjalle ei vielä olla menty, mutta hälyttävän lähelle kuitenkin. Levyn päättävä Coagula on kuin suoraan Dimmun levyltä, ja Bartzabelin kuoron ja Nergalin laulun vuorottelu on kuin metalliaiheisesta Broadway-musikaalista.
Death metal -räimeen hellittämisestä huolimatta tarttumapintaa on singlebiisi God=Dogia lukuunottamatta entistä vähemmän. Sävellykset ottavat aikaa avautuakseen, eivätkä pääosin ole vaivannäön arvoisia. Ei ole mitenkään yllättävää, että Behemoth haluaa uudistaa ilmaisuaan, mutta siinä missä The Satanistilla (2014) bändi esiintyi kokeiluissaan määrätietoisena, on se I Love You At Your Darkestilla eksyksissä. Summassa ammutaan ja toivotaan, että tulisi jokunen osumakin. Itsetuotetun levyn soundit ovat erinomaiset, mutta Behemothin olisi silti kannattanut palkata tuottaja karsimaan lukuisia huonoja ideoita.
Se että singlebiisiksi on valittu levyn eniten vanhaa Behemothia muistuttava God=Dog kuvastaa sitä, ettei bändi itsekään ole uudesta linjastaan ihan varma. Eikä syytä olekaan. Näinä synkkinä aikoina Behemothia on vaikea rakastaa.
