Saxonilla oli takavuosina ongelma. Se ei oikein tahtonut saada aikaan ehjää albumikokonaisuutta. Levyiltä löytyi muutama mieleenpainuva sävellys, ja siinä se sitten oli. Ja Saxon on kuitenkin bändi, jonka soisi onnistuvan enemmän kuin mielellään.
Biff Byford jaksaa korostaa, miten biisi lähtee riffistä. Ja juuri riffeihin Saxonin musiikki pitkälti perustuu, myöhempinä aikoina niin hyvässä kuin pahassa. Saxon on kuitenkin bändi, jonka on vaikea ajaa totaalisesti metsään edes laput silmillään, sillä yhtye pystyy vääntämään perusasioitakin pari kierrosta kireämmälle ja pelastautumaan katastrofilta.
Carpe Diem on periaatteessa osa samaa jatkumoa, jota yhtye on kulkenut kymmenkunta vuotta ja resepti on entistä napakammin keskittynyt riffien ympärille. Ajoittain bändi innostuu sovittamaan kappaleitaan vähän enemmän, ja tällä kerralla taas vähän vähemmän. Tästä syystä levyn vaihteluväli on joltisenkin kapea. Vaikka riffitehtailu raikaa komeasti, melodiat ja kaikki muu on liian usein siirretty sivuun. Living On The Limit sentään viittaa siihen, että bändi osaa ja pystyy, jos se vain haluaa.
Mutta on joukossa sentään yksi todellinen helmi. The Pilgrimage on pilkahdus Saxonin loiston päivistä, jolloin yhtye säteili musiikillaan uljasta gloriaa, ja ehkäpä siitä voisi hyvinkin olla uudeksi 747:ksi.
