Tuskin on edellinen Adams-levy ehtinyt kylmetä, kun uusi jo iskeytyy tajuntaan. Tuottelias artisti, joka sai ensimmäisillä soolojulkaisuillaan niskaansa ihmelapsen maineen, teki harvinaisen hattutempun ja julkaisi vuoden 2005 kolmannen levynsä vuoden vedellessä viimeisiään. 29 on paitsi kolmikon paras kokonaisuus, myös yksi monenlaisia kokeiluja tehneen Adamsin parhaista levyistä, mikä johtunee osaltaan myös aiemmin hienoa työtä Adamsin kanssa tehneen tuottaja Ethan Johnsin mukanaolosta.
Adamsin kyvyistä rockata ei ole epäselvyyttä ja saattaa olla, että hän on aiemmin pyrkinyt tietoisesti irti myös soolodebyytti Heartbreakerin tyylisestä melankolisesta otteesta. Kahdeksanteen soololevyyn tultaessa tuskin kukaan enää lokeroi Ryan Adamsia. Vaikka 29 kietoutuu vahvasti surumielisyyden vaippaan, minkään aiemman levyn toisinnosta ei ole kyse.
Rock-osastoon tartutaan heti nimiraidalla, rullaavalla kitarakimaralla, jolla Adams kertoo tarinan 29-vuotiaasta rockarista, ilmeisesti itsestään. Sen jälkeen tunnelma muuttuu ja haikeat biisit on toteutettu pienimuotoisesti, rumpujakin kuullaan vain siellä täällä. Aiemminkin upeita pianoballadeja kirjoittanut Adams nojaa taitoonsa usean laulun ajan, erityismaininnan ansaitsee herkän, pienimuotoisen jousisovituksen sävyttämä Blue Sky Blues, jolla myös Adamsin yksinkertaisen koskettava sanoitustyyli on parhaimmillaan.
Elisabeth, You Were Born To Play That Part alkaa herkkänä pianoballadina, mutta sen loppuun liitetty instrumentaaliosuus nostaa biisin korkeammalle tasolle, vähän Laylan tapaan. Adams on kehittänyt vastaavanlaisen äärihauraan, vangitsevan falsetin jollaista Neil Young käyttää uusimmalla levyllään, kuten kuullaan hienolla päätöspalalla Voices.
Jos joku on kuitannut Ryan Adamsin menneeksi lupaukseksi, hänen kannattaa antaa miehelle vielä 29:n mittainen mahdollisuus.
