RYAN ADAMS: Gold

Nopeasti suuren lännen vaihtoehtoisen rock-manttelin harteilleen saanut Ryan Adams uhkuu nuoruuden luomisintoa. Gold on hämmästyttävän vankka ja monipuolinen näyttö nuorelta kukolta, joka kuulostaa siltä, että hän on tosissaan ottanut komennon pihamaalla.
Adamsilla on vakuuttavasti hallussaan useita tyylilajeja, jopa siinä määrin, että hänellä on pokkaa seurata levyn ehkä haurainta balladia räimeellä nimeltä Enemy Fire, eikä kontrasti kuulosta tyylirikolta. Tuottaja Ethan Johns soittaa levyllä rumpuja ja niinpä mies on onnistunut loihtimaan sille kadehdittavan eläväiset rumpusoundit, jotka tuovat rock-paloihin lisätanakkuutta.
Maanläheisen rämäpäärockin lisäksi levyllä kuullaan myös vahvoja soul-vaikutteita, jotka ilmenevät paitsi Adamsin vakuuttavassa vokalisoinnissa, myös sirisevissä Hammond-soundeissa ja taustakuoroissa. Autenttisimmilleen Adamsin soul-trippi nousee Touch, Feel & Losessa, jonka "cry, cry, cry" -taustakuoro on kuin alan mestarien oppikirjoista repäisty. Tina Toledo´s Street Walkin´ Bluesissa shown varastavat terävä slidekitara ja sielukas naisvokalisti ja meininki on kuin 60-70 -lukujen taitteen Rolling Stonesia parhaimmillaan. Country-vaikutteet eivät ole enää selviä, mutta niitäkin löytyy La Cienega Just Smiledin ja Wild Flowersin kaltaisista balladeista, ja toki toistuvan menetetyn rakkauden perään haikailunkin voi stetsonmusan perinteisiin liittää.
Perinteisempää, jousitettua balladiosastoa edustavat alakuloinen Sylvia Plath ja kaihoisa Goodnight, Hollywood Blvd, jotka tavoittelevat ajattomutta ja onnistuvat siinä erinomaisesti. Adams ei kavahda kajota suoranaiseen poppiinkaan, sen voi huomata muun muassa Somehow, Somedayn kitaralickeissä ja Firecrackerin huuliharppuintrossa ja vastustamattomassa choruksessa. Lyhyt trash-pala Gonna Make You Love Me istuisi vaikka 22-Pistepirkon livesettiin. Keskeiselle paikalle sijoitettu Nobody Girl on puolestaan kuin värikäs, hitaasti avautuva viuhka, ilmiselvä klassikko.
Gold-albumi onnistuu liki mahdottomassa tehtävässään. Sen 70-minuuttinen kesto vastaa nimittäin vanhanaikaista tuplavinyyliä, joilla oli yleensä sama rasite kuin monella saman pituisilla cd:llä nykyään; rahkeet eivät riittäneet aivan täysipainoisiksi luomuksiksi. Gold on nimensä veroinen pala jalometallia ja vaikka tällaisella musiikilla tuskin nykylistoja valloitetaan, kuulijan korvien välissä olevan universumin ykköspaikka Goldin on erittäin helppo valloittaa, ainakin jos popin perinteet ovat sinne valmiiksi ohjelmoituina ja amerikkalainen laulaja-lauluntekijä on kuulijan arvostama ammattikunta.