RYAN ADAMS: Love Is Hell Pt. 2

Ryanin kaksi ensimmäistä sooloa, Heartbreaker (2000) ja Gold (2001), ovat tämän vuosisadan laadukkaimpia singer-songwriter-levyjä. Kun demoista koostuva Demolition (2002) ilmestyi, en voinut olla ajattelematta, että loistavaa matskuahan tulee kuin liukuhihnalta. Jos demotkin ovat näin hyviä, niin seuraavista tekeleistä tulisi vääjämättä klassikoita. Toisin kävi. Vuoden 2003 julkaisut Rock'N'Roll sekä Love Is Hell eivät sisällä kuin välähdyksiä oletetusta suuruudesta.

Ryanilla ei ole mennyt viime aikoina lujaa. Musiikin kuuntelijoillakaan ei voi mennä kovin lujaa, jos Ryan Adams on parasta, mtä aikamme tarjoaa. Nyt vaikuttaisi siltä, että Ryan pukkaa samaa tasaista jöötiä metritavarana. Love Is Hell on ihan kelpoa akustiskeskeistä, synkeän pelkistettyä Gram Parsonin perinteen jatkoa, joka ei eroa paljoa Heartbreaker-albumin rauhallisimmista biiseistä. Tuottaja John Porter ei ennakkopuheista huolimatta tee levystä vähääkään 80-luvun brittipoppia, ainoastaan City Rain, City Streets voidaan mieltää The Smiths -henkiseksi.

Sovitukset ja tekstit ovat tarkemmin harkittuja, ja perinteisempää Adamsia ja Amerikkaa kuin Rock'N'Rollilla. Todelliset herkut jäävät silti vähiin. Kakkososan aloittava My Blue Manhattan on onnistunut, ajattomasti leijuva lisä Adamsin loputtomaan New Yorkista kertovien biisien sarjaan. Rivi "Making snow angels in the gravel and the dirt" voisi tosin kuvata Ryanin tuotannon nykytilaa laajemminkin.

Päätösraita Hotel Chelsea Nights muistuttaa melodialtaan Princen Purple Rainiä, Lennonin hengessä tulkittu kappale on levyn harvoja hetkiä, jolloin tunnelma tuntuu pikku hiljaa saapuvan paikalle. Kuitenkin tässä hommassa on vaarana käydä niin, että Ryan on jäämässä merkityseltään huomattavasti vähäisemmäksi kuin setä-Bryan.