RYAN ADAMS: Rock´n´Roll

Ryan Adams on epäilemättä hemmetin lahjakas kaveri. Vuoden päästä kolmekymppiä saavuttava miekkonen suoltaa sävellyksiä hurjaan tahtiin ja haluaisi pukata niitä ulos suunnilleen samaa vauhtia. Adamsilla on jo takanaan ura Whiskeytown-yhtyeessä (kolme täyspitkää julkaisua), kaksi varsinaista, melkoista hehkutusta osakseen saanutta soololevyä (Heartbreaker, 1999 ja Gold, 2001) ja yksi kokoelman tyyppinen demoista koottu kokonaisuus (Demolition, 2002). Hän on pitkään taistellut levy-yhtiönsä Lost Highwayn kanssa äänittämästään synkästä Love Is Hell -albumista, joka ilmestyy vielä ennen joulua kahtena erillisenä ep:nä. Sitten on hänen versionsa The Strokesin Is This Itistä, kahden levyn verran materiaalia äänittänyt sivuprojekti The Pinkhearts ja toinen sivuprojekti, alt.metalia soittava Werewolph. Ja lisäksi ainakin tämä, Rock’n’Roll, Adamsin omien sanojen mukaan ”kasarirokkilevy”. Onko vauhti liian hurja? Pitäisikö Adamsilla olla joku luottohenkilö sanomassa, että liika on liikaa tai ettei määrä aina korvaa laatua? Miten kipinöivää jälkeä tämä oman arvonsa tunteva artisti saisi silloin aikaan?

Ennen kuin cd:tä on edes ehtinyt soittimeen asettaa, pistävät kappaleiden nimet miettimään onko kyseessä oikein rockin historiaa käsittelevä teemallinen kokonaisuus, nimet kun ovat aika tutun oloisia: This Is It, 1974, Wish You Were Here, She’s Lost Total Control, Rock’n’Roll, Boys, The Drugs Not Working… Kyse ei voi olla pelkästään laiskuudesta. Levy alkaa kuitenkin sanoilla: ”Let me sing a song for you/it’s never been sung before”.

Edellisten levyjensä kanssa enimmäkseen vihaamansa alt.country-nimikkeen alla seikkaillut Ryan on Rock’n’Rollilla pistänyt ’vibaa punttiin ja leipää pukinkonttiin’ (J. Tilsa©) oikein kunnolla, kitarat murisevat ja potkua riittää. Heti ensimmäisenä kuultavan, voimakaskertosekäisen This Is Itin jälkeen käynnistyy välittömästi Shallow, joka runttaa eteenpäin idioottivarmalla ’Oasis soittamassa T.Rexiä’ -otteella ja Adams pääsee kunnolla esittelemään rosoista ääntään.

Eikä vauhti hellitä ihan heti. 1974 starttaa takapotkukompilla ja feedbackilla, jatkuu rankan riffittelyn jälkeen melkoisena amerikanradiorockina, kunnes saavuttaa The Stooges -kertosäkeen: ”It’s 1974/just like the day I was born”. Onkohan kyseessä kommentti nykyisestä musiikki-ilmapiiristä? Kappaleen lyhyen hengähdyksen aikana esiin lävähtävät upeasti aivan pintaan miksatut akustiset kitarat – miten savuista lienee studiossa tuolla hetkellä ollut?

Pelkkää revittelyä levy ei kuitenkaan ole ja hyvä niin. Vaihtelusta huolimatta kokonaisuudesta olisi kuitenkin voinut huoletta tiputtaa ainakin nelisen kipaletta, esimerkiksi singlenäkin julkaistun, 80-luvun U2:lta kuulostavan So Aliven. Aivan kuraa ei mukaan ole päässyt, mutta keskinkertaisuuksia kuitenkin.

Päällimmäisenä ajatuksena pyörii koko ajan, miten helvetin hyvältä tämä varmastikin radiosta kuulostaa. Anybody Wanna Take Me Home helisee ilmavasti eteenpäin, lainaa melkein huomaamattomasti Neil Youngilta ja lopussa nostaa hattua Adamsin suuresti rakastamalle The Smithsille, valelopetus ja ujeltava kitara on nostettu That Joke Isn’t Funny Anymoresta. Yhtälailla radioon kaipaa seuraavana kuultava Do Miss America, laulu jollaisia The Wallflowers tekee vähintään yhtä mallikkaasti. Nimikappale tuo hienosti ilmaa pakettiin, ja on näppärästi rauhallisin kaikista.

Varsinaisia timantteja löytyy pari, onnistuneesti Gun Clubia ja Stone Temple Pilotsia yhdistelevä lyhyt Note To Self: Don’t Die ja levyn viimeinen raita, huumeisen vainoharhainen The Drugs Not Working. Sen saapuessa maaliin The Smithsistä muistuttavan pianon saattelemana jään ihmettelemään, miksi Ryan Adams ei voisi hidastaa tahtiaan ja julkaista sitten levyä, millä olisi ainoastaan yhtä hyvää tavaraa.