SANTANA: Shaman

Vuonna 1969 ensilevynsä julkaisseen Santanan parhaat työt löytyvät useimpien pitkän Santanan opiskelleiden mielestä hänen uransa alkupäästä. Tästä huolimatta Carlos ja kumppanit saivat tehdä alkuperäiselle levy-yhtiölleen Columbialle pari tusinaa albumia, vaikka moni muu firma olisi potkaissut bändin pihalle viimeistään puolivälissä. Vuosisadan lähetessä loppuaan tuli mitta viimein täyteen ja BMG:n Arista-merkille siirtyneen Santanan perään ei Columbialla moni itkenyt.

Vaan kuinkas kävikään. Santanan Arista-avaus, kolme vuotta sitten ilmestynyt Supernatural osoittautui yhtyeen suurimmaksi menestykseksi. Levy myi Yhdysvalloissa 14-kertaisesti platinaa ja kahmi peräti yhdeksän Grammya.

Niinpä odotukset uutta Santanan albumia kohtaan ovat taatusti kovat niin levy-yhtiössä kuin yleisön ja kriitikkojenkin joukossa. Valitettavasti Shaman on suuren luokan pettymys, sillä se yrittää toistaa Supernaturalin kaavaa eli tälläkin kertaa mukaan on haalittu suuri joukko vierailevia solisteja: Seal, Macy Gray, Dido, P.O.D. ja niin edelleen. Resepti toimi hyvin Supernaturalilla, mutta nyt tuloksena on niin hirvittävä sekametelisoppa, että sitä ei pysty nauttimaan tunnetusti kaikkiruokainen Erkkikään. Viimeistään siinä vaiheessa kun jälkiruuaksi tarjotaan hajuvedellä maustettuja lihapullia eli Santana ja Placido Domingo yrittävät löytää yhteisen sävelen, on Ekikin jo taatusti luovuttanut.

Ainoat valopilkut Shamanilla ovat ne kappaleet, joilla ei tähtivieraita ole. Ne hilaavat kiekon nippa nappa kahden tähden levyksi. Onnistunein niistä eli Angelique Kidjon säveltämä Adouma on laitettu toiveita herättävästi albumin avausraidaksi. Lupaukset jäävät kuitenkin lunastamatta ja kuuntelijan into laskee samaa tahtia laadun kanssa. Yhden hyvän biisin varaan ei albumia voi rakentaa, ei ole koskaan voinut. Ennen vanhaan sellaista levyä kutsuttiin singleksi.