Rakastan popmusiikkia – vaivattomia melodioita, tarttuvia kertosäkeitä ja huolellisesti tuotettuja levykokonaisuuksia. The Who on yksi harvoista rockyhtyeistä, joita jaksan kuunnella bändisoiton takia. Ja sitäkin kuuntelen mieluummin studiolevyiltä kuin vaikka kuinka rajuilta ja arvaamattomilta keikkaäänityksiltä.
Mielestäni The Who oli parhaimmillaan Tommylla (1969) ja Who’s Nextillä (1971). Näistä ensimmäinen on yhtyeen kitaristin ja lauluntekijän Pete Townshendin ensimmäinen megalomaaninen egotrippi, 75-minuuttinen teemalevy traumatisoituneesta Tommy-pojasta, joka on kuuro, mykkä ja sokea, mutta osaa pelata flipperiä todella taitavasti. Polveilevaa tupla-albumia pidetään ensimmäisenä rockoopperana. Joskus rockissa todellakin oli mahdollista keksiä jotain uutta.
The Who kuulostaa Tommylla erilaiselta kuin millään muulla albumillaan. Sen kohdalla voisi kai puhua siirtymälevystä. Hiukan samealla Tommy-tuplalla kuullaan runsaasti Townshendin akustisia kitaroita ja käytetään paljon päällesoittoja. Who’s Nextillä yhtye soi kuten yhden aikansa suurimman rockbändin kuuluukin: raskaammin, isommin, selkeämmin.
Tämä luksuspaketti sisältää myös levyllisen Townshendin tekemiä demoja, jotka paljastavat kuinka tarkkaan suunniteltu kokonaisuus Tommy oli, sekä Kanadassa loppuvuodesta 1969 äänitetyn keikkatallenteen. Lavalla The Who käsittelee Tommyn kappaleita toisin kuin studiossa. Pete Townshend repii Gibson SG Specialiaan raivokkaasti ja Keith Moon kolaa rumpusettiään väsymättä.
Live At Leeds -klassikko (1970) äänitettiin paria kuukautta myöhemmin, kun The Who oli palannut Englantiin. Huimassa vireessä ollut yhtye soitti Tommyn silläkin keikalla.
Kovakantisen kirjan kuvitus on komeaa, oivaltavaa ja valaisevaa. The Who -auktoriteetti ja 1960-luvun alun taidekouluajalta asti Pete Townshendin ystävä Richard Barnesin pitkä teksti kirjaa asiat ylös enemmän asiallisesti kuin räiskyvästi.
