Pari vuotta sitten indieveteraani Yo La Tengo julkaisi lähes kaksi vuosikymmentä kattavan kokoelman. Nyt yhtye tekee saman, tosin tällä kertaa uusilla biiseillä. Yhtyeen tuorein studiolevy nimittäin kertaa monipuolisuudessaan kätevästi yhtyeen historian eri vaiheet. 75-minuuttinen albumi esittelee pariskunnan Ira Kaplan ja Georgia Hubley, sekä lähes alusta asti mukana roikkuneen basisti James McNew’n, niin popin, krautrockin, autotalliräminän, folkherkistelyn kuin elokuvallisen äänimaalailunkin parissa.
Levyn aloittaa ja päättää yli kymmenminuuttinen teos, joista toinen on rytinää ja toinen kaikkea muuta. Näiden väliin mahtuu hengästyttävä määrä erilaisia sävellyksiä, joissa lopulta hämmästyttävintä on se, kuinka koherentin kokonaisuuden ne muodostavat. Vaihtelevasta olomuodosta huolimatta näitä lauluja kuitenkin yhdistää viehtyminen junnaukseen, vaihtoehtoisten toteutustapojen etsiminen sekä kummallisimmankin häröilyn yllä leijuva herkkyys.
Tätä levyä kuitenkin vaivaa sama ongelma kuin yhtyeen koko historiaa: Yo La Tengon kunnianhimo on piirun verran korkeammalla kuin näkemys. Aina se on kuitenkin kunnioitettavampaa kuin itsensä liian helpolla päästäminen.
