Zeit voisi olla merkkiteos, mutta nyt se näyttää, miltä Rammstein kuulostaa tyhjäkäynnillä – lue arvio

Arvio julkaistu Soundissa 5/2022.
Kirjoittanut: Lassi Linnola.

Arvio

Rammstein
Zeit
Universal

Kuka olisi reippaat 25 vuotta sitten uskonut, että Itä-Saksasta käsin on mahdollista valloittaa koko maailma nihilistisellä industrial metalilla vieläpä saksaksi laulaen? Analysoitavaa riittää, ihmettelemistä sitäkin enemmän. Rammsteinilla on kuitenkin mielessään toinen kysymys: minne nuo vuodet oikein hujahtivat? Yhtyeen kahdeksas studioalbumi Zeit – suomalaisittain ”aika” – pureutuu juuri tuohon kysymykseen.

Armee der Tristen kutsuu osaksi apeiden armeijaa, joka kollektiivina marssii käsi kädessä kohti ilotonta huomista. Meine Tränen taas käsittelee lievästi sanoen problemaattista äitisuhdetta. Kuulostaako tutulta? Rammsteinin parissa viihtyneet tunnistavat yhtymäkohdat Rammliediin ja Mutteriin, niin teemojen kuin sovitusten puolesta. Nyökkäyksiä piisaa: esimerkiksi perinteisen Neue Deutsche Härten tahdissa takova Giftig on ankaran rytminsä ja syntikka-aksentointinsa puolesta kuin suoraan Herzeleid-debyytiltä (1995).

Tässä piilee albumin viehätys: Zeit on aikakapseli täynnä muistoja uralta, jonka itse miellän jonkinasteiseksi ihmeteoksi. Teemaa tukee kansikuva, jossa ilmailuonnettomuudesta nimensä saanut yhtye astelee kapselimaisen monumentin portaita alas. Ja mille monumentti onkaan omistettu? Ilmailututkimukselle.

Menneisiin ei kuitenkaan jämähdetä, sillä upeasti miksattu Zeit soi raikkaana ja ajoittain myös yllättää. Kosketinsoittaja Flake Lorenzille on annettu totuttua enemmän kaistatilaa, ja monesti juuri koskettimet nousevat sovitusten kiintopisteeksi – kuten muuten varsin mitäänsanomattoman Schwarzin kohdalla. Till Lindemannin runonlausunnan johdattama Lügen puolestaan edustaa Rammsteinille uutta harppausta. Hauraana tunnelmointina alkava kappale huipentuu ronskin auto-tunen läpi räjähtävään tunnepurkaukseen. Härskiä ja ihastuttavan toimivaa!

Yksityiskohtiensa puolesta Zeitissa olisikin ainekset merkkiteokseen. Korkealle asetettua rimaa ei kuitenkaan ylitetä, sillä albumia piinaa yhtyeelle harvinainen ponnettomuus. Zick Zack, Zeit ja Adieu ovat malliesimerkkejä siitä, miltä Rammstein tyhjäkäynnillä kuulostaa: riffit rullaavat ja säkeistöt toimivat, mutta keskinkertaiset kertosäkeet vesittävät kokonaisuuden. Valuvikaa tasapainottaa onneksi Lindemann, jolla on jo pitkään ollut suora yhteys ihmismielen likakaivoon. Uskallankin väittää miehen olevan lapsellisimmillaankin nerokas lyyrikko. Oiva näyte tästä on räävitön Dicke Titten, joka kertoo parinmuodostuksesta pelkän rintavarustuksen koon perusteella – kuin suoraan olutjuhlilta temmatun torvisektion soidessa juhlavana taustalla. Typerää? Kyllä vain. Ratkiriemukasta? Totta helvetissä.

Zeit jättää jälkeensä oleellisen kysymyksen: onko tämä päätepiste? Moni seikka puhuu tämän puolesta, eikä vähiten Adieun hyvästejä jättävä kertosäe. Rammsteinin kohdalla ei kuitenkaan huomisesta koskaan tiedä. Mikäli lisää on luvassa, jään sitä innolla odottamaan. Mutta jos tämä oli tässä, totean päätöskappaletta mukaillen: kanssanne vietetty aika oli kaunis.

Lisää luettavaa