Pidän Hammerfallin debyyttialbumia Glory To The Brave (1997) syypäänä siihen, että lukuisat ajan hiekkaan jo armollisesti hautautuneet perinnehevibändit tekivät ysärin lopussa ja sitä seuranneella vuosikymmenellä comebackejä, joita oikeastaan kukaan ei kaivannut. Pikakelataan vuoteen 2022, ja nyt göteborgilaisyhtyeen uppiniskaiselle tyyliuskollisuudelle – josta on poikennut ainoastaan Infected-niminen (2011) mahalasku – täytyy nostaa jo hattua.
Tuplabassarit lätkyttävät reippaaseen keskitempoon tai nopeammin. Oscar Dronjakin kitarariffit ovat simppelin tarttuvia ja Joacim Cansin tenori lentää ja kantaa, vaikka ikää tulee mittariin. Biisien teho pohjaa yhä niiden lastenlaulumaiseen helppouteen. Sanoitukset vilisevät sekä hyvähenkisiä kannustuspuheita että manowarmaisuuteen asti korneja metalliveljeyskliseitä.
Länsinaapurin rintamalta ei siis mitään uutta, paitsi King Diamondin vierailu yhdessä biisissä.
Vaikkei yhtyeen omassa kaanonissa perushyvän Hammer Of Dawnin biiseistä voi havaita liukuhihnamaisuutta tai biisihanojen kuivumista, siitä ei pääse mihinkään, että bändi kierrättää edelleen samoja ideoita. Sitä sen fanit tosin odottavatkin.
Hammerfallille paras quo on status quo.
