Arviossa Metallican 72 Seasons: pappakerhon ilahduttava voimannäyttö, joka ei kanna täyttä mittaansa

Arvio julkaistu Soundissa 3/2023.
Kirjoittanut: Kimmo K. Koskinen.

Arvio

Metallica
72 Seasons
Universal

Pikametallin suurnimen 11. albumia on kautta maailman odoteltu kieli harvinaisen pitkällä. Ennakkobiisejä on analysoitu tarkasti kulmasta ja toisesta. Ihan hauskaksi menopalaksi osoittautuneen Lux Aeternan kohdalla on mehusteltu 40 vuoden taakse viittaavalla riffillä ja todettu otteen olevan jämäkkä. Uransa aikana timanttisia klassikoita tahkonnut ja myös enemmän tai vähemmän suossa tarponut bändi kiinnostaa valtavasti, kaanon-statuksensa lisäksi myös onnistuneen edellislevynsä Hardwired… To Self Destructin (2016) ansiosta.

Täytyy kuitenkin myöntää, että positiivisesta sykkeestään ja jonkinlaisesta uudistusmielestään huolimatta 72 Seasons ei yllä tanakasti mättäneen Hardwiredin tasolle. Uutukaisella on kuitenkin rutkasti positiivisia signaaleja ja onnistuneita tuoreiden juttujen ilmentymiä. Kekseliäisyyden vastapainona on kylläkin tiettyä tekemisen ekonomisuutta eli laiskaa instrumenttisovittamista, joka ei kanna muassaan jännittävyyttä.

Yleisesti ottaen biisien laatu on kuitenkin kelpoa: riffeissä on mukavasti jänniä jippoja, ja laulukin kuulostaa monin kohdin varsin freesiltä. Albumin äärellä kumpuaa siis myös ilahduttavan positiivisia tunnelmia tämän tästä.

Yhtye puksuttaa selväpiirteisesti suoralla poljennolla toimivasti jytistellen.

Yhtye on onnistunut useammassakin biisissä saamaan ilahduttavaa vetoa reippaampaan rymistelyynsä ja junttaavaan voimajyystöönsä. Onnistumisiksi luettakoon eeppisesti lunastava nimikappale, raskaasti riitasoinnuilla jyräävä Crown Of Barbed Wire, jännittävän monisäikeinen If Darkness Had A Son ja grungepitoisesti junttaava Sleepwalk My Life Away. Selkeitä huteja ei biisitusinassa onneksi ole.

Suurimmalta osin keskitempoisena jyystävässä biisimateriaalissa on aivan kohtuullisesti ytyä ja pitkistäkin rakennelmista huolimatta tarpeellista selkeyttä. Yhtye puksuttaa selväpiirteisesti suoralla poljennolla toimivasti jytistellen, ja puoliavonaiseen hi-hatiin laahustavasti louskuvaan rytmiseen ilmaisuun kaipaisi enemmän vaihtelua. Sovituksissa on kyllä bändille ominaisia kulmia ja stoppeja, mutta valtaosa matkanteosta on tylsän tasatahtista lykkimistä.

Miedot grunge-sävyt toimivat yksitotisen paalujunttauksen höysteenä mainiosti ja riffien moninainen erikoislaatuisuus sähköistää kokonaisuutta.

Kuten kaikki Metallica-albumit 30 vuoden sisään, myös 72 Seasons venyy järkyttävän mittaiseksi eikä oikein jaksa kantaa mittaansa. Kuuntelukokemus alkaa vireänä, mutta matkan varrella korva puutuu jo siihen malliin, että on hankala huomata kappaleen vaihtumista. Minuutin mittaiset introt ja liikaa kiertoja sisältävät rakenteet tuovat kokonaiskuvaan raskassoutuista tyhjäkäyntiä.

Erityishuomiota annettakoon kuitenkin biisien mielenkiintoisille sävelkuluille. Miedot grunge-sävyt toimivat yksitotisen paalujunttauksen höysteenä mainiosti, ja riffien moninainen erikoislaatuisuus sähköistää kokonaisuutta. 72 Seasons on varsilenkkarihevin pappakerhon voimannäyttö: ilmiasultaan vähän hahmoton ja lievästi pöhöttynyt, mutta sisimmältään jokseenkin tuore ja ihan positiivisen jälkimaun jättävä albumi.

Lisää luettavaa