Neil Young tuskin olisi niin varteenotettava lauluntekijä ja muusikko, jos hänen tuotantonsa olisi tasaisempaa. Moninaiset kokeilut ja metsäänkin hujahtaneet irrottelut vahvistavat kuvaa luovasta ja impulsiivisesta taiteilijasta, jolla on monia vahvuusalueita. Olen aina pitänyt Youngin spontaaniudesta ja halusta reagoida ajan ilmiöihin.
Kahden vuoden takaisen Greendale-hankkeen ongelmana ei ollut hankala konsepti, vaan kevyehkö biisimateriaali. Nyt tilanne on toinen, sillä vivahteikkaasti sovitettuja hyviä biisejä löytyy kymmenen nipusta yhtä vaille täysi.
Marraskuussa 60 vuotta täyttävä Neil Young esittelee lähes tyylipuhtaan Nashville-levyn. Myötätuntoisesti ja tasapainoisesti soiva Prairie Wind palaa tyylillisesti ajassa taaksepäin. Se kasaa yhteen ajatonta tunnelmaa ja vanhaa tekniikkaa.
Analogisesti äänitetyn albumin keskeisenä hahmona esiin nousee Youngin pitkäaikainen työkumppani Ben Keith, joka maalailevan steel-kitaroinnin ohella on kantanut myös osavastuun levyn tuottamisesta. Muusta jengistä on pakko nostaa esiin ainakin legendaarisen Muscle Shoals -studion kosketinsoittaja Spooner Oldham, jonka tyylikäs esiintyminen muutaman vuoden takaisella Red Rock Livellä saa täten jatkoa.
Kun levy on nimetty hohdokkaasti Prairie Windiksi, se herättää melkoisia odotuksia. On selvää, ettei uutta Harvestia enää tehdä. On hölmöä myöskään odottaa Tonight’s The Nightin kaltaista kiihkoa uusiutuvaksi. Mutta klassikkoainesta Prairie Windissä silti on. Kyseessä on eräänlainen rinnakkaisteos kiirettömälle Silver And Goldille vuodelta 2000. Lähtökohdiltaan melko samanlainen paketti on tällä kertaa vain tuotettu monipuolisemmin. Juosisektiolla on alleviivattu eeppistä tunnelmaa ja biiseistä on kaivettu enemmän nyansseja esiin. Kitarakin särähtää toisinaan.
Levyn päättää puhutteleva When God Made Me. Siinä jo vanheneva mies ihmettelee samaa amerikkaista suvaitsemattomuutta ja uskonnollista puritaanisuutta, jota nuorempi Young ihmetteli yli 30 vuotta sitten sellaisissa lauluissa kuten Ohio ja Alabama.
