Arvio: Play Me on sisäinen matka, jossa Kim Gordonin yhteiskunnallinen ahdistus kanavoituu brutaaleihin äänimaisemiin

Kim Gordon jatkaa tutkimusmatkaa metelin maailmassa.

Arvio: Lost Society kadottaa hyvät ideat kuorrutteiden ja tuotannon alle

Hell Is a State of Mind on tuotannon puolesta kansainvälisellä huipputasolla, mutta Lost Societylle tekisi hyvää palata perusasioiden äärelle.

Arvio: Herkullista kuolonamia ymmärtäväisille korville – Immolation pysyy omaehtoisena ja korkealaatuisena muotituulista riippumatta

Descent on alusta loppuun silkkaa tummaa timanttista kuolomyräkkää.

Arvio: Olavi Uusivirran Camouflage on sekavan maailman keskellä täynnä kirkkaita valoja ja värejä

Levy tarjoaa juuri sitä, mitä ihmiset nyt tarvitsevat.

Arvio: Taistelu tyranniaa ja kontrollia vastaan – Tori Amosin In Times of Dragons on vaikuttava ja ajaton

Tori Amosin uusi levy on väkevä kokonaisuus, joka kasvaa ja avautuu lisää joka kuuntelukerralla.

Arvio: Paul Ankan Inspirations of Life and Love edustaa rehellistä iskelmämusiikkia

Vuosikymmenten uraa laulajana voi ainoastaan arvostaa, vaikka Ankan ääni ei enää kuljekaan kuin ikivihreiden iskelmien kulta-aikoina.

Arvio: Truckfighters ei toteuta stoneria kliseisimmällä mahdollisella tavalla

Pitkä paussi levyrintamalla on tehnyt yhtyeelle hyvää.

Arvio: Machinae Supremacy on teroitellut sävellyskyniä huolella pitkän tauon aikana – Ylikuormaan mahtuu kuitenkin turhempaakin materiaalia

Yhtyeen nimikkoalbumi on yli tunnin mitassaan silti yllättävän mukaansatempaava ja viihdyttävä.

Arvio: Onneksi kaikki oli vain unta kuulostaa hyvässä mielessä Risto-mielikuvan likiarvolta

Elektrorockit ja eeppisemmät maalailut menevät suoraan aivokuoren ja jalankin alle.

Arvio: Aaro630:n Mikään ei koskaan muutu on hälyinen ja paikoin kulmikas, mutta rosoa on siloteltu ehkä liiaksikin

Omaperäisyyttä ja toimivaa genresekoittelua löytyy, mutta rohkeampi irtiotto nostaisi levyn selvästi seuraavalle tasolle.

Arvio: Överisti kaikkea kivaa yhtä aikaa – Samurai Pizza Cats tarjoilee sillisalaattinsa ylikierroksisella energialla ja saksalaisella huumorintajulla

Core-riffittelyn mekaaninen groove ja tiiviit breakdownit, läpeensä prosessoidut laulut, kerrasta puraisevat melodiat ja kuulaat popkertsit sekä retropeliefektit, trance ja eurodance plus nu-metal- ja emo-nostalgia lappavat korville yhtä aikaa.

Arvio: Lamb of God pelaa omilla vahvuuksillaan, mutta Into Oblivion ei saa käsikarvamittaria värähtämään

Rankka ja riehakas ei ole automaattisesti hyvää.