Arvio: Opvs Noir Vol. 3 on dramaattinen ja hieman haikea päätös Lord of the Lostin näyttävälle statementille

Mammuttimaisesta kokonaisuudesta jää kuitenkin olo, että sen osista olisi syntynyt yksi loistava levy.

Arvio: Miehistö vaihtuu, mutta Metal Churchin leimallinen soundi pysyy hanskassa

Yhtyeeltä on lupa odottaa vetreästi porhaltavaa puksutusta ja tarttumakertoimel­taan kelpoa riffijyrnyttelyä, ja niitä­hän kyllä saadaan.

Arvio: Wishing Well rullaa menevästi vanhojen tekijöiden hengessä – Playing with Firen kappaleet eivät roiku pelkästään tarttuvan kertosäkeen varassa

Samat pe­rusasiat toistuvat, mutta kappaleet poikkeavat riittävästi toisistaan.

Arvio: Long Distance Calling esittelee The Phantom Voidilla itsestään parhaimmat puolensa

Albumi on loistoesimerkki siitä, miten instrumentaalimusiikista tehdään vangitsevaa ja mukaansatempaavaa.

Arvio: Memorials vie jonkin poikkeuksellisen äärelle aivan huomaamatta

Verity Susman ja Matthew Simms syytävät toisella yhteisellä pitkäsoi­tollaan pitsireunaisia tuntemuksia trombin nieluun, lisäävät vauhtia pienin elkein ja antavat värien sekoit­tua.

Arvio: Arlo Parks lupaa aamuyön reivien ja värikkäiden queer-bileiden tunnelmaa, mutta Ambiguous Desire ei aivan täytä lupauksia

Levy alkaa lupaavasti, mutta kokonaisuus jää lopulta hieman tylsäksi.

Arvio: Näennäisesti kaikki on kuten kuuluukin, mutta Threat Signalin Revelations ei tunnu missään

Menneessä ei pitäisi velloa, mutta on huomionarvoista, kuinka mitäänsanomattomia kaikki ykkösalbumia seuranneet levyt ovat, tämä yhdeksän vuotta synnytetty uusin mukaan lukien.

Arvio: Vähemmän olisi ollut enemmän – Iron & Winen Hen’s Teethillä kauniit sävellykset ja Sam Beamin ilmaisu hukkuvat sovitusten alle

Albumin pelkistetymmät biisit toimivatkin par­haiten.

Arvio: Aresin albuminkaltainen Aris on masentava osoitus hy­väkaverikerhon laaduntarkkailun puutteesta

Geneeriset biitit täyttävät peruslaatuvaatimuk­set, mutta päätähden karisman puute saa musiikin henkimään syvää tyhjyyttä.

Arvio: Sokerikuorruttamaton kuvaelma siitä, mitä on olla ulkopuolinen – Asla Jon Papin tytär ei voi olla koskettamatta

Asla Jo eli Emmi Haapaniemi kertoo autofiktiivisissä kappaleissaan elämästään uskovaisen perheen erilaisena lapsena niin yksityiskohtaisesti, että kuulija ei vain kuule vaan ikään kuin tuntee hänen kokemuksensa.

Arvio: Tähtienväliseltä jää kaipaamaan vapaampia salaliittomaisuuksia

Vain 40 minuuttia kellottava albumi saksii Salaliitto-kudelmasta monia sivuhaaroja.

Arvio: Rotting Christ -johtomies sooloilee maltilla – Everything Comes to an End on vaivatonta, mutta sanoitusten osalta vaivaannuttavaa kuunneltavaa

Muusikot tekevät soololevyillään monesti pesäeroa pääbändinsä tyyliin jollain, mitä eivät pysty sen raameissa toteuttamaan. Sakis Tolis ei kuitenkaan seikkailu kovin kauas totutusta ilmaisus­taan.